Auton peruutuspeiliin kiinnitetyt karvanopat pomppivat
iloisesti, kun ajamme Kyrölän seisakkelle johtavaa kuoppaista hiekkatietä. Tien
vierusta on runsaan kasvillisuuden peitossa. Avoimesta ikkunasta tulvii sisään
lämmin kesäilma, auton nostattama katupöly ja lintujen laulu. Ajotien ja radan
väliin rakennettu korkea penger muodostaa näköesteen, jonka yli näkyy
ainoastaan aseman kello merkkinä seisakkeen olemassa olosta.
Nousen portaita ylös ja astun laituri-alueelle. Raiteet,
sähkölinjat, laituri, kello, katos, aikataulu ja sähköinen ilmoitustaulu. Seisake
on koruton ja avoin. Ketään ei näy missään. Katoksen rautaisiin rakenteisiin
raapustettu teksti, I was here,
kertoo jonkun olleen paikalla. Tuulen humina, lintujen laulu sekä seisakkeelta
avautuva avara maisema luovat rauhallisen tunnelman.
Sitten sähköiseen ilmoitustauluun ilmestyy teksti: Varo ohittavaa junaa.
Rauhalliseen ja pehmeään äänimaisemaan liittyy vaimea
sähköinen ääni. Ääni voimistuu voimistumistaan. Lintujen laulua ja tuulen
huminaa on yhä vaikeampi erottaa. Junan tullessa kohdalle, ääni täyttää koko
tilan. Astun vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Junan liikkeen aikaansaama
ilmanpaine hyökyy päälleni ja heiluttaa kehoani. Hetken verran ilmassa pelkkää korvia
huumaavaa huminaa ja kirskuntaa.
Sitten kaikki on ohi. Tuulen humina ja lintujen laulu
palautuvat maisemaan. Vastakkaiselle laiturille valuu hiljalleen ihmisiä.
Taitaa olla juna taas tulossa.
