Eräs järvenpääläisyys – kävelyllä muistoissa

Muutto oli tosiasia. Syksyllä alkaisi yläaste …uusi koulu, orpo ulkopuolinen olo. Hyvän yön toivotusten jälkeen ikkunasta kantautui vieras kolkotus. Ensimmäisinä koulupäivinä omat tutut sanatkin tuntuivat yhtäkkiä vääriltä. Sitten, märät hiukset ja hymyilevät kasvot, ensinäkemisen muisto on edelleen elävä ja kirkas. Kaksikosta tuli parhaat kaverit ja uusi tyttö ujui sisään paikkaan. Tämä oli Jäke ja kotikulma kangaskaupan mukaan Lumppulaakso.

Nuoren maailma jäsentyi radan kahden puolen, hyveelliseen ja paheelliseen. Tärkeimmäksi omaksi paikaksi tuli kaunis kivitalo, Keskisen Uudenmaan Musiikkiopisto. Talo ja opettajat ottivat kuin syliin. Tyttö vietti saleissa tuntikausia ihanassa meditatiivisessa yksinäisyydessä. Mieli liikkui Sibeliuksen sielunmaisemissa ja tulkinnat kypsyivät. Valmistelu johti järisyttäviin huipentumiin: Kääntelin maailmankuulun venäläispianistin nuottipapereita ja soitin pian itsekin samalla lavalla solistina. Sain kokeilla Sibeliuksen flyygeliä, sormemme juoksivat samoilla koskettimilla. Isoin konsertti ja ylioppilaskirjoitukset olivat samana keväänä. Haastattelumme on edennyt Järvenpäätaloon ja kymmenien vuosien takainen jännitys alkaa sykkiä keskustelukumppanini lihasmuistissa. Odottelu, kuljeskelu. Käsien lämmittely ja peseminen. Yleisö. Adrenaliini!

Kurinalaisuuden ja kuohuvien huippujen vastapaino löytyi radan toiselta puolelta. Kuka olisi voinut välttää pyörteen imua? Pilluralli oli pikkukaupungin nuorison tärkein seurapiirinäytelmä …kenen autoon jäkemimmit tänään nousisivat? Yksi rallin solmukohdista oli Peris. Paras katugrilli ikinä! Kerran äiti nappasi irrottelemaan unohtuneen pianistin vauhdista kotiin juuri tässä. Seuraava askel olivat kapakkaillat. Astumme hyisestä syyssäästä Viva Zapataan! Lämmin ja hämyinen kapakkamiljöö on kuin todellisuuspakoinen kohtu. Kaikki ennallaan. Pilluralli, Peris ja Viva Zapata ovat 90-luvun järvenpääläisnuorten jakamia sukupolvikokemuksia. Mutta miten pukea sanoiksi se kipein? Hän puhuu suruviestien aallosta, junaradalle eksyneitä nuoria kirposi elämästä. Aalto saavutti kaikki ja läikehtii edelleen. Junan äänet, nämä pojat; tutkimustapahtuman ensimmäiset järvenpääassosiaatiot.

Ylioppilasjuhlat pidettiin Järvenpäätalolla. Käännekohta oli lähellä. Sinä kesänä Rantapuistossa keskustelut upposivat ennenkokemattomiin syvyyksiin. Tuusulajärven horisontti kutsui – tytöt, parhaat kaverukset, päättivät lähteä Pariisiin. Avoimuuden ja avautumisen kokemukset rakensivat myös toista päätöstä. Minä aion elää auki, olla avoin. He eivät enää varsinaisesti palanneet, mutta kun toinen heistä vastikään vietti 40-vuotispäiviään, koodattiin kaverikuva #jäke #ystävyys …Jäken tytöt, ne me ollaan aina vaan!

Harri Nyman

Tämä on Klöövi!

Viime vuosikymmenten aikana tapahtunut muutos Nurmijärvellä on ollut huimaa. Väestön lukumäärä kasvaa vuosittain ja kuntaa rakennetaan, suunnitellaan ja brändätään. Mutta auts - mitä kasvukipuja! Niitä potee myös se älyttömän suuri joukko nuoria, jonka parveilua seurasimme Klaukkalassa. Kylä ei pysy nahoissaan kun tämä porukka etsii paikkaansa - sillä on joukkovoimaa nimetä kylä uudestaan!

Kylän keskellä mopojen pärinä, vauhdikas skuuttaus ja skeittaus, toimeton hengailu ja hämärät haahuilijat herättävät hämmennystä ja närkästystä. Aitoa huolta vai pikkusieluisuutta? Sama se. Se ajaa nuoret pakomatkalle Vaskon mäelle. Sieltä käsin kylä pysyy hyppysissä ja yhteisön kontrolli kaukana. Alhaalla jossain ovat skeittipuistot, urheilumestat ja muut, mutta vapaa oleilutila kuittaa niiden puutteen.

Nuoret liikkuvat omien rihmastojen välillä yhdessä tai pienryhmissä. On skoottausta, skeittausta, cossausta, mopoilua, riimejä, räppiä, trendejä, batleja ja miittejä. Hetkellisesti syntyy suurempia ryhmiä rapin, housen, conien tai mopoilun ympärille. Somen viidakkorumpu levittää sanaa ja tuo koolle satoja nuoria.

Skidisti ankeeta kuitenki. Täällä pääsee liikkumaan juuri niin pitkälle kun on massia taskussa, löpöä mopossa tai puhtia pohkeissa. Turhautuminen ja toimettomuus kuuluvat kaveriremmiin ja moni lähtee heti kun siihen pystyy. Ankeilustakin voi syntyä tosin vaihettain taidetta, kuten Vaiheilutaide, jonka riimit tulevat Klöövin jengin suusta.

Outi Rissanen

Tahkon iso ja vielä isompi merkitys

Mikä tuo hyvinkääläiset yhteen kotipaikkansa puitteissa ja mitä seuraa kun museoväki lähtee dokumentoimaan pesäpallo-ottelua? Yllätyksiä ja kurkkua kuristavaa liikutusta!

Aloitetaan yllätyksistä. Tutkimustiimin Outi vietti lapsuuskesiään Kainuussa ja fanitti Sotkamon Jymyä. Ykkössuosikki oli Markus Meriläinen. Hyvinkäällä ennen ottelua tapaamamme kontaktihenkilö – Tahkon myyntipäällikkö – on samanniminen. Yhteensattuma kuumottelee videokameraa käyttelevän Outin mielessä ja kun Markus ottelun suvantohetkenä tulee kysymään Outin vaikutelmia, vie uteliaisuus voiton… Ja hän on! Markus on Outin nostalginen ihannepelaaja!

Oma huippuhetkeni koittaa, kun pääsen nauhurin kanssa kahden kilpailevan huutosakin väliin. Vierasjoukkueen kannattajien viereen on iskeytynyt ryhmä pikkutyttöjä, jotka hihkuvat Tahkon nimeen. Pirteä tunnelma imaisee mukaansa ja saa pohtimaan yleisökokemusta. Ihmiset lähtevät ulos arki-iltana ja ovat hetken yhdessä. Välillä koko stadion yhtyy rytmikkääseen taputukseen. Kokemus on sosiaalinen, vaikka ei edes puhuisi kenenkään kanssa. Yhteys ja noste kantavat varmasti myös pelikentän ulkopuolelle.

Yleisön virrattua ulos grillikojujen kaasuliekit sammuvat. Palkitsemme itsemme puolihintaisilla braatvursteilla ja havainnoimme talkoohyörinää. Kymmenistä vapaaehtoisista henkii myönteinen tekeminen ja he juttelevat innostuneina. Kiva että museotutkijatkin tulivat paikalle! Ja näittekö Hyvinkään oman tytön, Diandran, mikä nimmarijono! Tapahtuman jälkimainingeissa ymmärrän kuinka iso ja lämminhenkinen kokoontuminen pesisottelu hyvinkääläisittäin on. Se on yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä.

Syventävissä haastatteluissa saamme tuntumaa kylmääviin virtauksiin. Puhe pesäpallosta nostaa esiin Hyvinkään ammuskelun 2012. Tahkon pelaajia kuoli ja loukkaantui. Koko kaupunkia koetellut järkytys osin kohdattiin ja käsiteltiin Tahkoon kytkeytyneesti. Stadionilla purkautui ilmoille suuria tunteita.

Harri Nyman

Kohti verkon turuja ja toreja

Surffaan ympäri Keski-Uuttamaata, sosiaalisen median alustalta toiselle. Tapahtumat, paikallisten palveluiden mainokset, osto- ja myynti-ilmoitukset sekä kadonneet- ja löydetyt -ilmoitukset vilisevät silmissäni. Eksyn polulta ja jään harhailemaan linkkien loputtomaan viidakkoon. Tuskastuneena mietin, missä se verkon paljon puhuttu sosiaalisuus piilee?

Lopulta löydän etsimäni Facebookiin perustetuista ryhmistä: Mäntsälä, We<3Kerava ja Entinen Hyvinkää. Näitä ryhmiä yhdistää paitsi osallistujien aktiivisuus niin myös kiinnittyminen tiettyyn alueeseen. Ryhmät hahmottuvat verkon toreina ja turuina, joissa kaiken sen yksisuuntaisen viestinnän lisäksi, käydään kiivasta keskustelu, esitetään myötäileviä kommentteja, argumentoidaan asiallisesti, ratkotaan yhdessä pulmia ja organisoidaan yhteistoimintaa. 

Verkkoympäristön ensihavainnoinnin jälkeen on helppo todeta verkon olevan yhä enemmän osa arkielämää. Sieltä löytyy myös kommunikoinnin tihentymiä, joissa paikallisidentiteettiä luodaan ja uusinnetaan. Tilana se on kuitenkin erityinen ja poikkeaa maantieteellisestä paikasta. Verkon ubiikki, eli kaikkialla läsnäoleva luonne rikkoo perinteisiä aika- ja tilaulottuvuuksia sekä luo uusia yhdessäolon tapoja. Verkon käyttö ei kuitenkaan irtaudu ajasta ja paikasta, vaan ne saattavat jäsentyä uudella tavalla. Tämä tekee sosiaalisen median kentästä kiinnostavan paikallisidentiteetin tutkimuksen kannalta. 

Outi Rissanen

Mäntsälä - karski ja tuttavallinen

Istun saluunan pystybaarissa Mäntsälän linja-autoasemalla. Aurinko helottaa, kuuma tuuli tuulee. Rakennuksen varjoista astuu ulos toinen mies. Hän nojautuu viereiseen pöytään - takki auki, hiussuortuva hapsottaen. Helteistä, seisovaa. Väreilevään lämpöön hahmottuu kaksi verevää inkkarinaista. Silmämme liikahtelevat, kun naiset astelevat verkkaisesti aukion poikki. Mutta oh, hiussuortuvamies käännähtää odottamatta minuun! Aikooko hän vetää revolverinsa vai laukaista iskevän kommentin?

Kun tapaamme työparini Outin kanssa Mäntsälä-havainnointimme päätteeksi, toteamme kummankin saaneen villilänsi-assosiaatioita. Paikka henkii cowboy- ja rekkamiesballadeista tuttua country-western -romantiikkaa. Oivallan että mielikuvassa yhdistyvät Mäntsälän historialliset ominaispiirteet: syvä maataloustraditio sekä maisemassa ikuisesti jyrisevä Helsinki-Lahti valtatie. Kirkonkylän länkkärimäisessä katukuvassa näkyy traktoreita, kuormureita, amerikanrautoja ja tyyliteltyjä moottoripyöriä. 

Mäntsälän kirkonkylä on reteä ja karismaattisesti ahavoitunut, jopa karski. Ihmiset kuitenkin vaikuttavat mutkattomilta ja ihmeen tuttavallisilta. Vaikka olen pidättyvää sorttia, huomaan rupattelevani matalalla kynnyksellä sinne tänne. Minulle syntyy jopa orastavia tuttavuuksia. Kohtaan satunnaisia juttukumppaneitani uudestaan ja he morjestavat minua. Jälkeenpäin mietin, että tuttavallisuus on yhteisöllisyyden liimaa. Mäntsälässä tämä tarrapinta toimii kuin häkä.

Mäntsälän linja-autoasema (Harri Nyman)

 Harri Nyman

Kyrölän seisakkeella

Auton peruutuspeiliin kiinnitetyt karvanopat pomppivat iloisesti, kun ajamme Kyrölän seisakkelle johtavaa kuoppaista hiekkatietä. Tien vierusta on runsaan kasvillisuuden peitossa. Avoimesta ikkunasta tulvii sisään lämmin kesäilma, auton nostattama katupöly ja lintujen laulu. Ajotien ja radan väliin rakennettu korkea penger muodostaa näköesteen, jonka yli näkyy ainoastaan aseman kello merkkinä seisakkeen olemassa olosta.

Nousen portaita ylös ja astun laituri-alueelle. Raiteet, sähkölinjat, laituri, kello, katos, aikataulu ja sähköinen ilmoitustaulu. Seisake on koruton ja avoin. Ketään ei näy missään. Katoksen rautaisiin rakenteisiin raapustettu teksti, I was here, kertoo jonkun olleen paikalla. Tuulen humina, lintujen laulu sekä seisakkeelta avautuva avara maisema luovat rauhallisen tunnelman.

Sitten sähköiseen ilmoitustauluun ilmestyy teksti: Varo ohittavaa junaa.   

Rauhalliseen ja pehmeään äänimaisemaan liittyy vaimea sähköinen ääni. Ääni voimistuu voimistumistaan. Lintujen laulua ja tuulen huminaa on yhä vaikeampi erottaa. Junan tullessa kohdalle, ääni täyttää koko tilan. Astun vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Junan liikkeen aikaansaama ilmanpaine hyökyy päälleni ja heiluttaa kehoani. Hetken verran ilmassa pelkkää korvia huumaavaa huminaa ja kirskuntaa.

Sitten kaikki on ohi. Tuulen humina ja lintujen laulu palautuvat maisemaan. Vastakkaiselle laiturille valuu hiljalleen ihmisiä. Taitaa olla juna taas tulossa. 

Outi Rissanen

Tästä se alkaa...

…nimittäin Karvanopat ja Kaukametsä -blogin elämänkaari.

Liikkumme siis paikallisidentiteetin moniulotteisessa maailmassa, tukevasti Keski-Uudellamaalla. Täällä projektitiimiläiset - ja joskus myös vierailevat tähdet - jakavat huomioita ja ajatuksia tutkimusmatkan varrelta. Blogin tarkoituksena on tarjota eväät tutkimustyön etenemisen seuraamiseen (alkuun pääsee yläpalkin kohdasta "tietoa hankkeesta") sekä tuottaa aineksia keskusteluun paikallisuudesta.

Toivottavasti blogi herättää ajatuksia ja keskustelua paikallisuudesta.

Hyppää mukaan matkalle!